En ala, tämä hävitti kahdesta viimeisimmästä merkinnästä kirjoittamani tekstit!
En varmana enää ikinä käytä tätä blogipalvelua goddamit.

No eivätpä iskeneet kukkahattutädit yksin, vaan ovat tällä
kertaa saaneet vahvistusta ainakin yhdestä entisestä punkkarista:

http://www.elisanet.fi/aantti/paskat/heili181107.jpg

Vaikka olenkin yleisesti sitä mieltä että ihmiset ovat idiootteja
(minä mukaanluettuna), niin millaisina aivottomina lampaina
tuollaiset meitä kanssaeläjiään oikein pitävät? Syytöksen kohde
ja perusteet sen syyttämiseen ovat aika hatarat. Hyvin harva
noita laulujen sanoituksia sanantarkasti tulkitsee, ja jos niistä
sekoaa, on päässä ollut vikaa jo valmiiksi.

Hassua miten tällaiset ihmiset eivät koskaan tunnu tulevan
ajatelleeksi, että ihminen kuuntelee yleensä omaan
ajatusmaailmaansa ja mielentilaansa sopivaa musiikkia.
Jos kirjoittajan kaltaisten ihmisten näkemys pitäisi paikkansa, 
niin ajatelkaapa miten helppoa masennuksen parantaminen olisi!
Elämänmyönteistä musiikkia vaan soimaan ja khazam! Jälleen
yksi eksynyt sielu pelastettu!

Pelihysteerikot iskevät:
Ruotsalaisnörtti pakkohoitoon WoWittamisen vuoksi.

Jälleen kerran hoidetaan seurauksia. Omakohtaisten
kokemusten perusteella voin melko pitävästi todeta,
että pelaaminen harvemmin on syynä tuollaiseen, vaan
pikemmin seurausta. Yksinäisyyttä koitetaan paikata
millä vain tekemisellä mikä saa ajatukset pois siitä.
Olisi hienoa, jos nuo hysteerikot olisivat edes hetkeksi
pysähtyneet kuuntelemaan tuota pelaajapoikaa.

Jokin aika sitten uskoin ihmisyyteen ja halusin elää pitkän ja onnellisen elämän…
mutta sitten heräsin. Aloin ajatella kaikkea syvemmin ja tiedostin asioita. Mutta
eksistentiaalinen pohtiminen ei ollut helppoa… se, kuinka paljon tiedostan asioita,
on tehnyt minut onnettomaksi, turhautuneeksi ja vihaiseksi. En vain voi olla
onnellinen tässä yhteiskunnassa tai todellisuudessa, jossa elän.

Pekka-Eric Auvinen: Luonnollisen Valitsijan Manifesti

Aion nyt tehdä sen, mitä yksikään tapaamani ihminen tai seuraamani media
ei tähän mennessä ole uskaltanut tehdä; käsitellä Pekka-Eric Auvisen
näkemyksiä objektiivisesti. Vastaus siihen, miksi kukaan ei ole uskaltanut
tehdä tätä on melko yksinkertainen. Kirjoittajan olisi pakko myöntää, että
Auvisen teksteissä on hyvin paljon osuvia huomioita yhteiskunnastamme, ja
leimaantuisi näin murhaajan ja psykopaattina pidetyn sekopään kanssa
samaan lokeroon. Auvisen ajatusten allekirjoittaminen, edes osittainen, on
tabu. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että jotkin tabut ja säännöt
on tehty rikottaviksi, jo senkin vuoksi, jos niiden olemassaololle ei ole
löydettävissä oikeaa perustetta.

Auvinen on mediassa leimattu lukuisilla eri nimikkeillä, internetin keskustelu-
palstoilla vielä lukuisammilla. Nimitykset ovat juuri niitä, joita Auvinen
itsekin ennusti käytettävän; mielenvikainen, hullu, psykopaatti. En kuitenkaan
osaa nimitää Auvista noin. En kykene näkemään häntä hulluna, vaikka
ymmärränkin hyvin, miksi niin moni pitää häntä psykopaattina. Teko oli
järkyttävä, eikä sille tunnu äkkiseltäänlöytyvän mitään järjellistä perustetta,
mitään muuta kuin sairas mieli. Miehen kirjoituksia luettuani näen kuitenkin
vain ahdistuneisuutta, masennusta, riittämättömyyden tunnetta, en
mielenvikaisuutta. Näen nuoren miehen, joka ajatteli ja tiesi liikaa, joka oli
liian erilainen saadakseen elää tässä yhteiskunnassa omana itsenään. Hän tiesi
sen itsekin.

Tarkoitukseni ei missään tapauksessa ole puolustella Auvisen tekoa, sille ei ole
olemassa mitään oikeutusta. Pyrkimyksenäni on lähinnä saada muut
näkemään se mitä minä näen, syyt teon taustalla. Ymmärtämään, että nimitys
"hyvinvointiyhteiskunta" on vain sananhelinää, sillä yhteiskunnassamme
nuoriso voi näennäisestä hyvinvoinnista huolimatta kenties huonommin kuin
koskaan. Ilkka Luoma kirjoitti Porin Sanomien Lukijalta-osiossa osuvasti siitä,
miten kulttuurimme on kehittynyt yhä kulutuskeskeisemmäksi. Vanhemmat
hyvittelevät rahalla onneksi kuvitellun vaurauden tavoittelun aiheuttamaa
yhteisen ajan jatkuvaa vähenemistä, ja nuoret jäävät yksin. Aikuiset ovat liian
uppoutuneita vaurautensa rakentamiseen huomatakseen, että lapset tarvitsevat
heidän läsnäoloaan ja opastustaan. Jokelan tragedia, kaikki sitä edeltäneet
kouluammuskelut, ja siitä varmasti seuraavat uudet epätoivoiset teot oltaisiin
voitu ja voitaisiin välttää sillä, että vanhemmat pysähtyisivät joskus
kuuntelemaan lapsiaan. Kysyisivät mitä kuuluu, miltä tuntuu, huolettaako
jokin. Kysyisivät oikeasti, eivätkä tyytyisi "ihan hyvää"-vastaukseen,
vaan vaatisivat kertomaan, miltä oikeasti tuntuu.

Vika ei kuitenkaan lopulta ole vanhemmissa, vaan yhteiskunnassa.
Kulttuurissa, jota Auvinen vihasi, piti mätänä ja kieroutuneena. Täällä
ihmisarvosi mitataan sen mukaan, miten pärjäät ja menestyt. Pitäisi olla ahkera,
työteliäs, pyyteetön, nöyrä, mutta kuitenkin samalla oma-aloitteinen, jopa itsekäs
ja röyhkeä, jotta menestyisi. Pitäisi suorittaa, suorittaa, suorittaa, vaikkei löydä
sille mitään tarkoitusta. Kaikki eivät pysty sellaiseen. Osa alkaa etsiä syytä,
perustetta, ja toteaa, että sellaista ei ole. Auvinen kirjoittaa manifestissaan, että se,
kuinka paljon hän tiedostaa asioita estää häntä olemasta onnellinen tässä
maailmassa, jossa elämme. Niistä, jotka eivät pysty täyttämään tuloskeskeisen
yhteiskuntamme vaatimuksia tulee ahdistuneita, masentuneita,
sisäänpäinkääntyneitä, eikä osa lopulta löydä siihen muuta ratkaisua kuin paeta
siitä.

Tuttavani totesi Jokelan tapauksesta kuultuaan, että ehkä olisi aika kiinnittää
huomiota siihen, mitä kaikkea ihmisiltä vaaditaan. Kenen etu on, että
yhteiskuntamme suoltaa liukuhihnalta ahdistuneita, elämän tarkoituksen
kadottaneita yksinäisiä, särkyneitä nuoria, jotka eivät löydä enää mitään keinoa
tässä maailmassa jaksaakseen?

Minä kun olen tällainen paatunut romantikko, ja Jumalan sijaan uskon kohtaloon,
niin tämähän nyt aiheutti valtavan vaaleanpunaisten sydänten ryöpyn päässäni:

Rakkaus syttyi New Yorkin metrossa

Juuri tämän vuoksi nykyteknologia on edelleen mielestäni enemmän hyvästä
kuin pahasta. Silloin muinoin ennen kännyköitä ja internetiä elämäsi nainen/
mies olisi tuossa tilanteessa oikeasti saattanut kadota ulottumattomiisi
loppuelämäksesi. Kohtalosta huolimatta. Koska ei kohtalokaan kaikkeen
pysty. Mutta nyt, jos vain tarpeeksi haluaa, ja kohtalo hieman avittaa, voi
löytää uudelleen mahdollisen elämänsä rakkauden jonka on jo kertaalleen
meinannut menettää. Voij että.